The Gili Islands

Voi mikä kaunis paikka Gili Air onkaan! Paikasta toiseen liikutaan hevoskärryillä, ei autoja, ei skoottereita, ei mitään. Turisteja on vähän, ja kaikki pysyttelevät omissa oloissaan. Löysimme nopeasti Ericin ystävän hostellin ja majoituimme isoon bungalowiiin.

 Matka Gilin saarille oli ollut pitkä, nukuimme käytännössä koko matkan. Matkan varrella oli kuulemma jotain auton vaihtoja ja tultiin me veneelläkin, mutta koko matka meni niin silmät kiinni ettei mahda muistaa mitään. Ensimmäinen päivä meni siis sadetta pidellessä sisätiloissa ja hieman tutkien saarta. 

Torstaina vuokrasimme pyörät ja poljimme saaren 

ympäri noin puolessa tunnissa aina välillä pysähtyen ja ihaillen maisemia. Huomasimme, että Gili Air, pienin saari kolmesta Gilien saarista on selkeästi suomalaisten suosikki. Noin joka toinen puhui suomea!

Torstaille varasimme kuuden tunnin snorkalausretken vaivaisella 7 eurolla. Aamulla lähdimme pienellä veneellä noin 20 muun ihmisen kanssa kohti Gili Menoa ja Gili Trawangania. Veneretkeen sisältyi 4 snorkaluspaikkaa ja lounastauko Gili Menolla, jossa ruoka tuli kuitenkin itse ostaa. Toisella snorklauspaikalla näimme mitä tulimmekin etsimään, ISON kilpikonnan!!

Voi mikä onnentunne nähdä suuri kilppari vain parin metrin päässä. Muilla snorklauspaikoille näimme paljon kaloja ja eriväristä korallia. Lounastimme salaatit Menolla ja makoilimme rannalla hetken, ennen kun oli aika palata takaisin kotiin. 

Lauantaina päätimme lähteä Gili Trawanganille, kuuluisimmalle, suurimmalle ja suosituimmalle saarelle. Melkein jätimme menemättä, sillä olimme kuulleet kuinka saari on tarkoitettu vain baarikärpäsille. Noh, pitää sekin kai nähdä, ja kymmeneltä saavuimme perille. Löysimme kivan hostellin melko halvalla ja henkilökunnan ollessa hauskoja pikkupoikia, jäimme suosiolla. Nälän yllättäessä meidät, menimme kivaan pikkuraflaan syömään salaatit. Sonja sai salaattiinsa kananmunia, ja mietti hetken tulisiko niitä syödä, sillä viimeksi kun olemme kananmunia syöneet, oli Aneten pää vessanpöntöllä melko hyvän aikaa. Tuleekohan tästä nyt ruokamyrkytys, olivat Sonjan sanat hänen syödessä keitettyjä munia salaatin kera. Syteen tai saveen! Sitten menimme kuolemaan rannalle ja lähes välittömästi alkoi Sonja voivotella vatsaansa. Ajattelimme sen olevan vain aurinko joka teki tepposia. Anette uiskenteli vedessä kuin kala ja tapasi suomalaisen pojan, joka kertoi sairastaneensa ruúokamyrkytyksen jo pariin otteeseen saarella. O ou.. Muutaman tunnin makoilun jälkeen palasimme hostellille, jossa Sonja lysähti saman tien sängylle makoilemaan. Ja sit läks; tyttö painui laatoitushommiin vessaan. Anette katseli vierestä, kuinka toveri koki täsmälleen saman kuin mitä itse oli kokenut reilu kuukausi takaperin. Noh, ei muu auttanut kun nukkua oloa pois. Anette tapasi neljä suomalaista Seinäjokilaista ja illasti hiedän kanssaan. Olipas outoa puhua suomea muiden kuin Sonjan kanssa!

Ruokamyrkytyssalaatit ja vielä hymyilyttää!

Aamulla olo oli jo hieman parempi ja päätimme hypätä ensimmäiseen veneeseen pois saarelta takaisin kotiin eli Balille. Kiitos Gilien saaret, erityisesti Air. Trawangan, never again!

Jouluinen Bali

Aneten hyvä ystävä Eric nappasi meidät Denpasarin tuliterältä lentokentältä myöhään perjantai-iltana. Jälleennäkeminen oli riemuisa ja odotettu, ja perille päästyämme näytti Eric meille tulevan kotimme; hänen itse suunnittelema pieni koti meren rannalla, johon Anette rakastui viime reissullaan aivan täysin. Mikä onni, että saimme nyt myös yöpyä siellä!!

Ensimmäiset päivät vietimme tutustuen muihin ihmisiin, ajellessa ympäri ämpäri, syöden hyvin ja otimme myös ensimmäisen hieronnan heti lauantaina. Koska vettä tuli kuin aisaa sunnuntaina ja maanantaina, vietimme päivät käytännössä istuen ja katsellen merta. Tiistaina oli Sonjan kovasti odottama jouluaatto! Hostellissamme on noin 30 ihmistä, lähinnä saksasta kaikki, ja päätimme viettää joulun yhdessä. Ostimme kaikki lahjat ja paketoimme ne ja pistimme kuusen alle. 

Englantilainen Will toimi joulupukkina ja jakeli lahjoja numeroiden perusteella. Sonja sai huivin ja Anette lastenleluja, jotka päätyivät kuitenkin pienelle hollantilaistytölle hänen saadessa ruman sadetakin. Eihän pikkutyttö voi jouluna saada sadetakkia aikuisen saadessa leluja! Tunnelma oli melko jouluinen kuumasta ja kosteasta tropiikki-ilmastosta huolimatta. 

Yllä koko konkkaronkka.

Alla kuva leluista jotka päätyivät pikkutytölle, jouluruokamme: paikallista kanariistikasvishöttöä joka maksaa noin 70 senttiä paketti. Alimmassa kuvassa on Anette ja hostellin omistajien tyttö, 9-vuotias suloinen Wayan. :)

Tonttulakkeja oli osalla päässä ja hyvine joulujen toivotukset kaikuivat pitkin iltaa. Muiden jatkaessa iltaa vielä yläkerran Supermarketin pihaan, painuimme me parin kaverin kanssa kotiimme juomaan vielä yhdet oluset. Aamulla meillä oli nimittäin herätys kuudelta kohti Gilien saaria! Sieltä siis seuraavan kerran! :)

Paratiisi aka Sydney

Ensimmäisen päivän Sydneyssä vietimme suurissa ostoskeskuksissa tyydyttäen shoppailuhimojamme. Kaikennäköistä pikkukivaa löytyikin tungettavaksi jo ennestään pursuavaan rinkkaan. Sunnuntai-iltana menimme Tomin työpaikan baariin juomaan muutamat ja tanssimaan. Oi mikä muistojen tie Anetelle, onhan baari ensimmäinen jossa Anette on ikänään ollut Australiassa ja nyt se oli sitä myös Sonjalle. Maanantiain Tom raukka joutui mönkimään töihin meidän viettäessä laiskottelupäivää rannalla hakien lisää ruskeaa väriä jo ennestään tummalle iholle.

Tiistaina meillä oli muutto edessä. Tomin vuokraisäntä oli melko tarkka, kuka viettäisi aikaa sohvillä hänen luonaan, joten vaihdoimme surffiluolasta todelliseen Beverly Hillsin idylliseen, vaatimattomaan nelitasoiseen huvilaan Elliotin luokse. Perhe toivotti meidät tervetulleeksi tarjoamalla tiskiharjan ja rätin, joilla puunasimme keittiön priimakuntoon. Elliotin äiti ja isä ovat mahtavia tapauksia, joten pikkusiivous oli täysin hyväksyttävä pyyntö. Tiistain vietimmekin Australian ja kenties koko maailman kuuluisammalla rannalla, Bondi beachilla. Pikkupulikoinnit, brunat pintaan, sushit naamaan, shoppailua ja autoilua keskellä kaunista kaupunkia. Normipäivä Ausseissa, ja jottei tekeminen loppuisi auringon laskiessa, avasimme kaljat ja pulahdimme pihaporeammeeseen. Ja pitäähän sitä ihmisen saada illallista, joten Elliot väänsi meille pastatomatojuustomozzarellapunaviinisopat. Mikä iiiihana päivä!

Keskiviikkona loikoilimme päivän altaalla ja iloksemme myös Brogan, Xavier ja pari muuta kaveria liittyi seuraamme. Illaksi olimme suunnitelleet mennä Aneten vanhaan työpaikkaan Hurricanesiin syömään. Ravintola on yksi Sydneyn kiireisimpiä ja suosituimpia liharavintoloita, jossa kuuluisuus on mielettömän kokoiset ribsit. Anette oli valmistellut Sonjaa elämänsä parhaimpaan ruokaan, jonka vuoksi mietti Sonja koko päivän mitä söisi, millä kastikkeella, millä lisukkeilla ja miten kokattuna. Ei ollut Anette turhia hehkuttanut paikasta! Päätimme syödä oikein olantakaa ja saimme jopa Elliotin ymmälleen hyvästä ruokahalustamme. 

Torstain tuli aivan liian pian ja oli aika sanoa Elliotille ja hänen perheelleen moikat.. Emme olleet vielä torstai aamullakaan varanneet lentoa Balille, vaikka sinne oli tarkoituksemma lentää ja seuraavana päivänä. Tapasimme torstaina lounaan ja muutamien olusten merkeissä Aneten vanhat työkaverit Makdan ja Upin, joiden kanssa vierähtikin sitten koko ilta.

Makda ja Upi <3

 Upi tarjoutui majoittamaan meidät kotisohvallaan ja tästä tarjouksesta olimme enemmän kuin mielissämme. Niinpä tsekattuamme oopperatalon suuntasimme Upin kotiin ja sinne päästyämme aloimme tutkailemaan lentoja seuraavalle päivälle. Oivoi miten hinnat olivatkaan joulunalla nousseet pilviin, mutta ei auttanut kuin varata lennot! Ihana Upi vaimoineen kokkasi meille nepalilaista ruokaa illalliseksi ennen kuin kävimme nukkumaan. Jotenkin hiemain haikeina, erityisesti Anette, heräsimme perjantai-aamuna ja jouduimme jälleen kerran hyvästelemään yhden sydämellisen ihmiskaksikon lisää. Suuntasimme vielä kerran Sydneyn keskustaan tapaamaan Brunoa, joka myös oli aikaisemmin työskennellyt Aneten kanssa. Koska Anette ja Sonja olivat löytäneet yhteisen rakkaudenkohteen, sushin, oli viimeinen ateriamme Australiassa taivaallisessa sushipaikassa Brunon kanssa.

Anette otti päikkärit kun Sonja kävi turisteilemassa.

Brunon kyyditessä meidät lentokentälle, kuvittelimme että meillä olisi mukavasti aikaa, ehkä jopa niin paljon että voisi kierrellä lentokentän kauppoja. No tämä oli aivan täyttä harhakuvaa. Saavuttuamme check-in -tiskille saimme kuulla että tarvitsemme myös liput POIS Balilta sinne päästäksemme. Ööö mitä kettua?? No ei auttanut muu kuin etsiä lähin tietokone ja buukata jonkunsortin lento, jonakin kivan kuuloisena ja tuntoisena päivänä, ottaa lennon tiedoista valokuva puhelimeen ja juosta takaisin tiskille. Lentotäti hyväksyi valokuvamme, mutta seuraava hänen esittämänsä kysymys aiheutti Sonjassa ensin paniikkireaktion.. “Olette varanneet business -luokan liput?” “ Öö business -luokan liput, eiiii. Ei ainakaan tarkoituksella?!” “Joo no siltä nyt näyttäisi, paikkanne ovat 1 F ja 1 D. Turvallista matkaa, tässä express passinne, jotta ehditte lennollenne ajoissa.” Nyt ymmärsimme miksi lentomme oli vähän kirpaissut matin takamuksesta kukkarossa. Mutta jos joskus rahanmeno ei ole haittanut niin tällä lennolla. “Haluaisitteko liittyä seuraamme lounaalle tällä lennolla? Haluaisitteko punaviinia? Haluaisitteko lisää punaviiniä?” No halusimmehan me ihan kaikkea, nauraa kikatimme koko matkan balille hampaat viinistä punaisina. Paras lento ikinä, se on varma! Näistä kuudesta tunnista maksoimme kuitenkin jopa 450 euroa!!

Next stop Bali!

Odotettu Roadtrip!!

Kello oli viisi aamulla, kun bussimme tipautti meidät Newcastleen. 12 tuntia bussimatkaa takana, joten silmät olivat enemmän kuin ristissä. Anette on käynyt kaupungissa pari kertaa, joten lähdimme epävakaan vainun perässä kohti rantaa. Kävelymatka olikin yllättävän pitkä, mutta palkitseva. Saavuimme rannalle auringonnousun aikaan ja heittäydyimme hiekalle. Sillä olemme paljon etelämpänä kuin Aasia, on lämpötila aamulla vielä melko alhainen. Pitkät housut ja pari pitkähihaista päällä nukahdimme rannalle. Noin kello kymmeneltä mikäs muukaan kuin armoton hiki herätti meidät. Ranta oli jo täynnä auringopalvojia ja me ryöttäiset reppureissaajat makoilimme talvivaatteissa rannalla. Vaatteet pois, rasvat iholle ja arskaa siihen asti, kunnes Tom tulisi hakemaan meidät. Jälleenkohtaaminen oli ihanaa, Anette ja Tom halailivat hetkisen ennen kuin suuntasimme aamupalalle ja ruokaostoksille. Suuntanamme oli Blueys Beach, Aneten lempipaikka Ausseissa. Perillä kävimme ostamass hirmumätöt!

Ensin käytiin vähän uimassa ja reitti sinne ja takaisin ei ollut helpoimmasta päästä.

 Lihaa, pekonia, makkaroita, sieniä, kasviksiä, leipää, juustoa, viiniä! Viritimme majamme eli teltan paikkaan nimeltä Seal Rocks, Blues Beachin viereiselle rannalle. Pian seuraamme liittyi lisää tuttuja, pojat nimeltä Xavier, Greggy, Brogan ja Elliot. Ja näin alkoi hulppea ilta vitsien lennellessä puolin ja toisin ja muutaman oluen valuessa kitusiimme. Ruokaa, nuotio, ranta, auringonlasku. Mitä muuta tarvitseekaan täydelliseen perjantai-iltaan! 

Pojat Tom, Elliot, Xavier, Greggie ja Brogan

Nuotion äärellä, ai että oli kivaa! :)

Seuraavana päivänä makoilimme rannalla, söimme ja päätimmekin lähteä Sydneyyn jo samana iltana. Pojat menivät omia reittejään ja me suuntasimme Tomin kämpille. Kuvitella, että olemme Australiassa vasta viikon! Nämä päivät ovat todella antaneet meille enemmän, kuin osasimme ikinä odottaa. Lauantai-illan kruunun jalokiven safiiri timantti oli ehdottomasti Tomin kokkaama kenguru. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan tätä makuhermoja kutkuttelevaa kokemusta; murea suussasulava täydellinen poron ja härän veljesliha. Ah millä mielin voimmekaan painua unten maille Aneten kotikaupungissa!

Maailman paras perhe - Brisbane ja Byron Bay

Muzz oli vastassa meitä lentokentällä ja ajoimme hänen perheen kartanolle. Vietimme ensimmäiset tunnit pihaterassilla tutustuen toisiimme hieman tarkemmin ja napostellen tuoreita mereneläviä. Ei ollut epäilystäkään ettemmekö olisi juuri kohdanneet maailman sydämellisimmän perheen. Melkein pääsi itku kun näimme oman makuuhuoneemme kylpyhuoneineen ja Helenin kysyessä haluaisimmeko pestä pyykkiä. Menimme taas Muzzin ja Peterin kanssa kenguruita bongaamaan ja niitä löytyi taas usempi tusina. Kuinka kovin epätodellista elämä Australiassa onkaan. Ihana Helen oli valmistanut meille maukkaan illallisen: lammasta lohkoperunoilla ja jälkiruuaksi juustokakkua (!) ja ananaksella höystettyä “riisipuuroa”.





Vielä ruuan jälkeen teimme pienen autoretken katsomaan asuinlähiön jouluvaloja. Sonja pääsi ensimmäistä kertaa kokemaan tällaista jenkkimeininkiä ja totesikin pian että joskus vähemmän vain on enemmän. Oli myöskin hyvin ristiriitaista nähdä nämä kaikki jouluvalot ilman lunta?

Vielä ennen nukkumaanmenoa Muzz tarjoutui viemään meidät seuraavana päivänä Byron Bayhin. Aamulla söimme uskomattoman aamupalan merenrantakahviossa Muzzin ja hänen tyttärensä kanssa ennen kuin sanoimme ihanalle Muzz perheelle hyvästit ja aloitimme automatkamme kohti surffikaupunkia.

 Muzz oli luvannut näyttää meille koalia, joten suuntasimme minne muualle kuin Australiaan suurimpaan huvipuistoon. Mitä ihmettä tuumasimme jälleen kerran, portillä meille läntättiin varmasti omaisuuden maksavat rannekkeet, kävimme katsomassa koalia, pyörähdimme parissa huikeassa vuoristoradassa ja poistuimme?! No ei nyt ihan, mutta melkein. Laitteet olivat jotain toista maata, toinen meni 160 km/tunnissa ja toinen laite oli 120 metriä korkea torni, jonka huipulta tultiin vapaapudotuksena alas. Olimme tyytyväisiä näihin kahteen laitteeseen, joten puolilta päivin jatkoimme matkaa. Perillä Muzz hommasi meille ja itselleen majapaikan, ja pitkän päivän päätteeksi painuimme unille melko pian. Aamulla heräilimme aikaisin Muzzin jo odotellessa meitä ulkona kahvien kanssa. Koska hän oli päättänyt toimia oppaanamme myös Byron Bayssa, vei hän meidät itäisimpään paikkaan koko Australiassa eli Cape Byroniin. Pienellä niemellä oli majakka ja kauniit maisemat, ja mitäs muutakaan kuin kilpikonnia ja delfiinejä uiskentelemassa vedessä? Tuhannen kerran, emme voineet muuta kuin ihmetellä..

 Aamupäivällä hommasimme bussiliput noin 1000 km etelään, paikkaan nimeltä Newcastle, jossa tapaisimme Aneten erittäin hyvän ystävän ja entisen kämppiksen Tomin. Oli siis hyvästien aika, Muzzin oli aika palata kotiin ja meidän jatkaa matkaamme. Emme voineet muuta kuin kiittää kiittämisen perään, toivottaa hyvää jatkoa ja kiittää jälleen. Pieni tunne, että tämä perhe jää sydämiimme ainiaaksi, ja tiedämme että jos palaamme, on meillä aina katto pään päällä.

Hyviä ihmisiä on olemassa <3

Ensikosketus Australiaan

Saavuimme Mackayn lentokentälle vailla mitään majapaikkaa. Olimme tutustuneet netissä kuuluisaan sohvasurffaukseen, ja meillä oli pari vaihtoehtoa, missä voisimme yöpyä, vanhempi herrasmies nimeltä Frank tai Rebecca ja hänen miehensä. Soitimme ensimmäisenä Rebecalle, joka ei valitettavasti vastannutkaan puhelimeen. Seuraavana ja viimeisenä vaihtoehtona oli Frank, jolle suunnattu puhelinsoitto oli elämämme paras päätös. Frank vastasi iloiseen aussityyliin g’day mate ja kertoi tulevansa hakemaan meidät pikimmiten. Saavuimme hänen kotiinsa, jossa oli myös hänen ystävänsä Murray eli Mazz lapsineen ja nainen nimeltä Cristal ja hänen poikansa ja Murrayn isä Peter.

Esittäydyimme, joimme tervetuliaisoluet ja teimme tuttavuutta. Mitä ihania ihmisiä!! Emme olleet suunnitelleet reissuamme Ausseissa juuri ollenkaa, ja onneksemme kaikki nämä ihmiset päättivät hieman auttaa meitä. Viettäisimme pari yötä Mackayssa, jonka jälkeen Frank veisi meidät noin 100 kilometriä pohjoiseen paikkaan nimeltä Airlie Beach. Siellä voisimme snorklailla koralliriuttojen joukossa ja nähdä kauniita rantoja. Great Barrier Reef olikin ensimmäisenä to do-listallamme anyway. Sieltä lentäisimme Brisbaneen, noin 1000 km etelään, jossa Murray ja Peter olisivat meitä vastassa. Peter nimittäin asuu siellä, ja Murray oli sattumoisin menossa sinne vierailemaan vanhempiaan. Sieltä suuntaisimme Byron Bayhin jotenkin ja sieltä sitten etelään.. Mutta eletään nyt tässä hetkessä.

Lauantaina koimme eniten mitä olemme koko reissun aikana kokeneet. Jottei päivityksestä tulisi neljän sivun mittainen, on tässä alla lyhyt lista mitä teimme:

1. Näimme ja silitimme villejä kenguruita aamukuudelta. Silitimme.
2. Anette piti kahta eri suuuuuuuren suurta käärmettä sylissä, Sonja otti kuvia.
3. Veneen perässä roikkui kumirengas, jossa me raahauiduimme huimassa vauhdissa, pitäen kiinni henkemme edestä tai ainakin siihen asti kunnes tunne: bikinit nilkoissa. Tätä kutsutaan myös nimellä “tubing”
4. Mieletön piknik parilla olusella höystettynä järven rannalla.

Aamulla ei rannalla näkynyt kuin meidän jalanjäljet. :)

Sunnuntaina suuntasimme Airlie Beachille, jossa sanoimme surulliset hyvästit Frankille. Viimeisenä palveluksena hän vei meidät ystävänsä luokse, jossa saimme taas yöpyä omassa pikku vajassa ilmaiseksi.

Rakas Frank ja hänen kotitalonsa 

Maanantaina oli veneretken vuoro. Korallit olivat aivan ihania, näimme niin monia värejä ettei sitä voi käsittää. Nimesimme koralleja ulkonäon perusteella mm. aivoiksi ja spagetiksi ja kaloja kutsuimme kaloiksi, mutta Nemoa ja Doria emme löytäneet. Lounastimme White Haven beachilla ja makoilimme rannalla. Kaikenkaikkiaan 115 dollarin arvoinen päivä, vaikka kestikin vain kuusi tuntia. Illalla söimme ja katsoimme Australia dokumentteja isäntämme Mackan kanssa, joka kertoi meille tarinoita reissuiltaan ympäri Ausseja. 

Rannat olivat niin mielettömän kauniita!! :)

Tiistai-aamuna reippailimme aamuviideltä lenkin merkeissä ja hyvästelimme Mackan. Seuraavana kohteenamme on Brisbane ja Muzzin perhe. Seuraavat huimat seikkailut siis sieltä!