Muzz oli vastassa meitä lentokentällä ja ajoimme hänen perheen kartanolle. Vietimme ensimmäiset tunnit pihaterassilla tutustuen toisiimme hieman tarkemmin ja napostellen tuoreita mereneläviä. Ei ollut epäilystäkään ettemmekö olisi juuri kohdanneet maailman sydämellisimmän perheen. Melkein pääsi itku kun näimme oman makuuhuoneemme kylpyhuoneineen ja Helenin kysyessä haluaisimmeko pestä pyykkiä. Menimme taas Muzzin ja Peterin kanssa kenguruita bongaamaan ja niitä löytyi taas usempi tusina. Kuinka kovin epätodellista elämä Australiassa onkaan. Ihana Helen oli valmistanut meille maukkaan illallisen: lammasta lohkoperunoilla ja jälkiruuaksi juustokakkua (!) ja ananaksella höystettyä “riisipuuroa”.
Vielä ruuan jälkeen teimme pienen autoretken katsomaan asuinlähiön jouluvaloja. Sonja pääsi ensimmäistä kertaa kokemaan tällaista jenkkimeininkiä ja totesikin pian että joskus vähemmän vain on enemmän. Oli myöskin hyvin ristiriitaista nähdä nämä kaikki jouluvalot ilman lunta?
Vielä ennen nukkumaanmenoa Muzz tarjoutui viemään meidät seuraavana päivänä Byron Bayhin. Aamulla söimme uskomattoman aamupalan merenrantakahviossa Muzzin ja hänen tyttärensä kanssa ennen kuin sanoimme ihanalle Muzz perheelle hyvästit ja aloitimme automatkamme kohti surffikaupunkia.
Muzz oli luvannut näyttää meille koalia, joten suuntasimme minne muualle kuin Australiaan suurimpaan huvipuistoon. Mitä ihmettä tuumasimme jälleen kerran, portillä meille läntättiin varmasti omaisuuden maksavat rannekkeet, kävimme katsomassa koalia, pyörähdimme parissa huikeassa vuoristoradassa ja poistuimme?! No ei nyt ihan, mutta melkein. Laitteet olivat jotain toista maata, toinen meni 160 km/tunnissa ja toinen laite oli 120 metriä korkea torni, jonka huipulta tultiin vapaapudotuksena alas. Olimme tyytyväisiä näihin kahteen laitteeseen, joten puolilta päivin jatkoimme matkaa. Perillä Muzz hommasi meille ja itselleen majapaikan, ja pitkän päivän päätteeksi painuimme unille melko pian. Aamulla heräilimme aikaisin Muzzin jo odotellessa meitä ulkona kahvien kanssa. Koska hän oli päättänyt toimia oppaanamme myös Byron Bayssa, vei hän meidät itäisimpään paikkaan koko Australiassa eli Cape Byroniin. Pienellä niemellä oli majakka ja kauniit maisemat, ja mitäs muutakaan kuin kilpikonnia ja delfiinejä uiskentelemassa vedessä? Tuhannen kerran, emme voineet muuta kuin ihmetellä..
Aamupäivällä hommasimme bussiliput noin 1000 km etelään, paikkaan nimeltä Newcastle, jossa tapaisimme Aneten erittäin hyvän ystävän ja entisen kämppiksen Tomin. Oli siis hyvästien aika, Muzzin oli aika palata kotiin ja meidän jatkaa matkaamme. Emme voineet muuta kuin kiittää kiittämisen perään, toivottaa hyvää jatkoa ja kiittää jälleen. Pieni tunne, että tämä perhe jää sydämiimme ainiaaksi, ja tiedämme että jos palaamme, on meillä aina katto pään päällä.
Hyviä ihmisiä on olemassa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti