Time To Go Home?

Viimeiset päivät Balilla kuluivat shoppailun ja hauskanpidon merkeissä. Perjantaina lähdin aamusta ystäväni Rayn kanssa Frogs Marketiin shoppailemaan. Perille päästyämme, jotenkin ihmeellisesti sain poltettua jalkani aika ikävästi pakoputkeen. Edellisillan juhlinnat olivat heikentäneet reaktiokykyäni sen verran, että kun nojailin pakoputkeen, en heti edes huomannut jalkani palavan rätisten kuumalla metallilla. Shoppailu ei ollut enää kovin helppoa, mutta matkaan tarttui todella upea farkkutakki minulle ja sininen ulkoilutakki Raylle.

Illan vietin kavereiden kanssa Sekar Sari hostellissa, jonne iloksemme tuli pikku vieras kylään. Kobra! Otettiin valokuvia hienosta kobrasta ja sylki myrkkyä pitkin poikin. SEuraavana päivän luimme, että myrkky on erittäin vaarallista ja voi silmiin joutuessa jopa sokaista. Huppista keikkaa..

Launtai oli toinen shoppailupäivä, lähinnä viimehetken tuliaisia ja muuta mukavaa. Ilta oli kovin perjantaina kaltainen, ilman käärmeitä kuitenkin. Sunnuntaina lähdimme aamulla Rayn kanssa kohti Ubudia, sillä istuskelu ja tekemättömyys alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. Ja olihan päivä reissuni viimeinen, joten halusin tehdä jotain mukavaa.

Ubudin riisiviljelmiä

Illalla suuntasimme koko konkkaronkka Single Finiin hulluttelemaan. Hassunhauska ilta ja muutama suomalainenkin tuli tavattua.

Ennen Single Finiä hyvästelin maailman parhaan hostellin pitäjän Maden ja suloisimman työntekijän Kadetin <3

Maanantaina alkoi pitkä kotimatka (45 h) ja reissun yhteenvedon tekeminen. Paljon on tullut opittua ja vaikeinta on yrittää kirjoittaa ylös mitä kaikkea sitä onkaan tajunnut reissun päällä. Paljon oli koettelemuksia ja monta kertaa huomasin olevani tilanteessa, jossa oli pakko yrittää aikuistua tai ainakin yrittää aikuistua. Toivottavasti hieman viisaampana kohti uusia seikkailuja, mutta ennen sitä pieni levähdystauko Suomessa. Kyllä sitä pian taas on reissattava kun vielä jaksaa, ja yöllä iholla kipittelevät muurahaiset eivät liikaa häiritse. Silti olen melkovarma että Aasia on nyt nähty suurilta osin, ja seuraava reissu tulee olemaan enemmän loman kaltainen ja isommalla budjetilla. Hostellielämä ja halvat bussimatkat ovat toivottavasti nyt koettu ja seuraavilla reissuilla voi hyvillä mielin tehdä vähän enemmän aktiviteettejä. Ei sillä ettenkö viidakossa vielä joskus haluisi asua..

Kiitos kaikille reissuun osallistujille, etenkin ihanalle Sonjalle, ja kaikille jotka ovat blogia lueskelleet. Jatketaan sitten kun lentokone seuraavan kerran lennättää mut uuteen kohteeseen. :)

Suloinen Wayan <3

Easy Life

Sunnuntaina palasin takaisin rakastamalleni saarelle, Balille. Vanhassa hostellissa odotti huone ja iloiset kasvot. Ystäväni Helenin ja Jimin kämpillä majailee paikan omistajan ja paikallisen baarin dj:n Paulin kissa, joka oli viikonlopun aikana saanut neljä pientä kissanpentua. Iltani kului siis noita sulouksia katsellen ja juoden viiniä Helenin kanssa.

Tiistaina Paulilla oli keikka Seminyakin eräässä kalliissa ravintola/hotellissa nimeltä Sentosa Villas and Bars, jonne Paul kutsui mut mukaan. Paikka on melko uusi, jonka vuoksi illan teemana oli ilmaiset viininmaistijaiset, jotta paikka saisi näkyvyyttä. Kutsuin samalla Nooran ja Ollin ja heidän saapuessa paikalle, nautimme ilmaisesta viinistä ja hyvästä musiikista. Pariskunnan poistuessa lyöttäydyin toisen dj: tyttöystävän Farrahin, englantilaisen Philin ja ranskalaisen Charlien seuraan. Illalistimme yhdessä keikan jälkeen Seminyakissa ja matkalla kotiin pysähdyimme Paulin kanssa Kutalla moikkaamaan kavereita. Hyi hemmetti taas kerran, Kuta on hirveä paikka. Paikka jonne mennään vain ja ainoastaan superkännissä ja ollaan superkännissä koko yö. Mehän emme Paulin kanssa olleet kännissä, joten kun pääsimme puoleen väliin ensimmäistä kaljaamme, luovutimme sillä tiesimme ettemme saa itseämme samaan kaatokänniin kuin muut vaikka mitä tekisimme. Poistuimme siis vähin ääniin ja kaasuttelimme skootterilla takaisin Padang Padangiin pika pikaa.
 

Minipurilaisia!

Keskiviikko oli melko iisi päivä eikä mitään erikoista tapahtunut. Torstaina Noora tuli taas etelään ja menimme illalla baariin nimeltä Cashew Tree jossa Paul oli taas vaihteeksi dj:nä. Hauska ilta ja muutama olutkin tuli kumottua. Bileet jatkuivat paikallisten seurassa supermarketilla myöhään yöhön. Perjantaina olisi tarkoitus mennä shoppailemaan koko päiväksi kaverin Rayn kanssa, saas nähdä millaista on shoppailu Balilla! :)

Back to Bali Back to Gilis

Ensimmäiset päivät balilla kuluivat vanhojen kavereiden kanssa, joihin tutustuin viime toukokuussa kun ensimmäistä kertaa oleilin Balilla. Vanha tuttu hostelli otti minut avosylin vastaan, ja se tuntui erittäin mukavalta. Syy pitkään taukoon kirjoittamisessa onkin se, että olen ollut niin menossa koko ajan, etten ole kerennyt istua alas ja kertoa mitä olen tehnyt. Enkä toisaalta olekaan mitään erityistä tehnyt ja kaikenlisäksi netti on ollut todella huonoa lähiaikoina. Yölliset myrskyt ovat pitäneet minua valveilla ja vahingoittaneet antenneja, joten hyvää wifiä on ollut erittäin vaikea löytää.

Lauantai päivä meni kaverini Paulin kanssa Bingin rannalla ja ilta sporttibaarissa seuraten Arsenal-Liverpool matsia, kaljan ja hyvän ruuan parissa. Muutkin kaverit kuten maailman siistein ja hauskin aviopari Helen ja Jim liittyivät seuraamme nauttimaan pelistä ja oluesta. Edellisestä bissestä olikin jo aikaa ja ilta venyi melko pitkälle nauraen ja uiden Paulin uima-altaassa sankoin joukoin. 

Sunnuntaimaanantaitiistai oli yhtä pitkää päivää kykkien sisällä, sillä vettä tuli tasaiseen tahtiin, ja koska polveni oli edelleen palasina, ei aalloilekaan ollut asiaa.

Keskiviikkona Noora tuli kylään, ja vietettiin päivä biitsillä ja ilta Single Finissä ihaillen auringonlaskua. Viimenäkemästä oli pitkä aika, joten tarinoita lenteli suuntaan ja toiseen aamusta iltaan.

Torstaina päätimme että lähdemme viikonlopuksi Gili Airille, vanhalle tutulle saarelle johon rakastuin Sonjan kanssa jouluna. Suuntasimme Ollin kämpille Seminyakiin torstai-iltana, söimme hyvin ja vaihdoimme kuulumisia. Siitä olikin jo aikaa, kun tämä kolmikko on istunut saman pöydän ääressä. Aamulla heräsimme ennen kuutta, sillä kyyti Padang Bayn satamaan tulisi kello 6.30. Tai niinhän sitä aino toivoo Aasian maissa, että kuljetus olisi ajoissa, mutta perjantainen oli pisin odotus, jota olen koskaan kokenut. Kolme tuntia istumista katukivetyksellä ja vihdoin kyyti tuli kello 9.35. Pari tuntia autossa ja pari tuntia veneessä ja avot, saavuimme sateiselle saarelle. Olli hankki meille iiiiihanan bungalowin ja istuskelimme pihalla riippumatoissa ja mietimme mitä tehdä, sillä vettä tuli kuin hanasta. Kun sade hieman laantui, menimme syömään saaren toiselle puolen. Hampparit ja kalaa naamariin ja hyvä ilta oli taattu, jutustelua naurua ja tarinoiden jakamista.

Väsynyt pariskunta.

Seuraava päivä oli hyvin ensimmäisen tapainen, rentoutumista ja saaren tutkiskelua. Teki kaikille kolmelle hyvää olla pienellä saarella, jossa liikenteen hälinä ei härinnyt mieltä, eikä turisteja juuri näkynyt ympärillä. Uintikeliä emme kuitenkaan saanut, ilma oli hieman kolea ja vesi näytti kylmältä. Joten keskityimme riippumattoihin, valokuvailuun, syömiseen ja täydellisen zenin hakemiseen. Voisin väittää, että kun sunnuntaina suuntasimme Balille, oli kaikkien mieli tyhjä mutta raikas, ja pölyinen ja meluisa Bali kuulosti jo lähes houkuttelevalta. 

Täällä ollaan, vielä reilu viikko edessä paratiisia. Mitähän kaikkea sitä tässä vielä keksii.. :)

Goodbye PNG

Viimeiset päivät Papuassa olivat todella leppoisat. Maanantaina palasimme vanhalle tutulle Matupitille ja “hello Anette welcome back” raikuivat ympäri kylää bussin huristellessa koti-pysäkille. Oli mukava tulla takaisin. Ilta meni leikkien lasten kanssa ja tiistai tehden ruokaa aikuisten kanssa. Kalaa, riisiä, banaania ja kananmunia. Eipä mitään erikoista, mutta ei mitään erikoista täällä tarvitsekaan. 

Pojat poseeraamassa, Dominic, James, Augustin ja poika jonka nimeä en muista.

Lapset rakastivat kameroita.

Ja naurua ja ilmeilyä. 

Perhe <3

James menossa kouluun

Nainen valmistaa kaloja joita myy torilla 50 senttiä kappale. 

Tiistai-iltapäivänä suuntasimme takaisin Kokopoon, sillä lentomme keskiviikkona takaisin Richien luo olisi aikaisin aamulla, joten oli järkevämpi yöpyöä kentän lähellä. Matkalla pysähdyimme toisen maailmansodan aikana rakennetuille tunneleille, joihin Japanilaiset aikanaan piilottivat sota-aluksensa, orjien tehdessä tietenkin kaiken työn. Tunnelissa lepää edelleen neljä laivanhylkyä, ja tunnelma oli melko surullinen. Opas kertoi, kuinka monta ihmishenkeä on tunneleissa menehtynyt, ja miten rankkaa orjatyö on ollut: Papualaiset vetivät laivat monta sataa metriä telakan avulla luoliin, jolloin niiden pommittaminen olisi hankalampaa. Aika fiksua, täytyy myöntää. Matkalla takaisin päätielle, kompastuin mäessä ja yritin pitää tasapainoni tukeutuen maahan polvellani. Ilmeisesti osuin johonkin kovin terävään, sillä polvi auksei aika iloisesti ja verta oli jokapuolella. Emme odotelleet bussia vaan nostimme peukun pystyyn tielle päästyämme, ja ensimmäinen auto pysähtyi. Hyppäsimme lava-auton lavalle ja kiidimme kohti Kokopoa noin 15 kilometriä ohikulkijoiden vihellellessä ja vilkuttaessa meille. Nyt on tullut liftattuakin!

Perillä Kokopossa meitä odotti Suihku. Sinä ihana ihminen joka olet keksinyt saippuan, kiitän sinua. Ja shampoon. Ja puhtaan, juoksevan veden. Saatoin nämä kaikki elementit yhteen ja saavutin täydellisen puhtauden. Ja varmuuden vuoksi toistin elementtien yhteensaattamisen, ja saavutin vielä täydellisemmän puhtauden. Ihmeellistä, miten yhdeksässä päivässä unohtaa, miltä puhtaat hiukset tuntuvat.

Keskiviikkona lensimme vaivattomasti Port Moresbyyn ja Richie haki meidät kentältä puoliltapäivin. Gianluca sai saarella todella todella todella ikävän silmätulehduksen, joten suuntasimme lääkäriin. Hänen silmänsä oli lähes muurautunut umpeen, rähmi pahasti ja sitä oli vaikea pitää auki. Ruumiinlämpö hänellä oli vaivaiset 34,5 astetta. Olin varma antibioottikuurista, mutta lääkäri määräsi vain silmätippoja. Itse en olisi suostunut moiseen, mutta ehkä italialaisilla (Gianlucalla) on eri käsitykset terveydestä.. Toivottavasti paranee, tänään toinenkin silmä on turvonnut ja rähmii kovin. Itse olen pysynyt (kop kop) terveenä, mutta jos heräisin yhtä pahan näköisen silmän kanssa, en poistuisi lääkäristä ennekuin silmä olisi terve!

Illan vietin Richien kanssa lyöden golfpalloja mereen, jutellen elämästä, buddhismista ja matkustelusta. Teimme hyvää ruokaa, joimme viiniä ja katsoimme elokuvaa. Aamulla heräsin viideltä, jotta voisin hyvästellä Richien. Toivon hartaasti vielä tapaavani tämän sydämellisen miehen, joka niin anteliaasti ruokki ja majoitti meidät kahdesti reissumme aikana.

Richie näytti mallia :)

Nyt on siis aika sanoa hyvästit Papua-Uusi-Guinealle. Ehdottomasti eksoottisin, jännittävin ja rikkain kaksiviikkoinen jonka olen elämässäni kokenut. Parista kielestäkin jäi pari lausetta mieleen, ja paikallisten tarinat jäävät mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ehdottomasti maa, jonne palaan retkeilyn ja hyväntekeväisyystyön perässä. :)


Matupitin kieli Kuanua ja Miokon kieli:

Huomenta - Bona Malana - Kombot

Hyvää päivää - Kake - Larap

Hyvää iltaa - Marum/Ravian - Marum

Kiitos - Boina tuna - Koina Mat


Vain Kaunua:

Nähdään myöhemmin - Yoro me ketsumulai

Minun nimeni on: Aian niegu

Miten voit? Hyvin: U boi naka? Jau boi naka

Olen väsynyt: Jao talonguan

Noituus edelleen arkipäivää

Aamuapalan jälkeen menin huoneeseemme hakemaan rahaa iltapäiväistä veneretkeä varten. Ikäväkseni huomasin rahani puuttuvan, 150 kinaa eli noin 50 euroa oli kateissa. Kerroin perheen isälle joka kauhistui, ja alkoi selvittämään rikosta. Hän kysyi kaikki lapsensa läpi, josko joku heistä olisi vienyt rahat. Kukaan ei ollut, tai ainakaan myöntänyt, joten ainoa selitys tapahtumalle oli noituus, jota tällä saarella vielä jonkun verran harjoitetaan. Mm. perheen yksi pojista on kuollut noituuden vuoksi, paikalliset “noidat” olivat antaneet hänelle jotain ruokaa, ja kolme päivää myöhemmin poika kuoli. Nyt kyseessä oli kuulemma sellainen noita, joka odottaa talon ulkopuolella ja pyytää rahaa talolta, jolloin raha siirtyy hänelle. Tai hän jopa muuttaa itsensä rotaksi, menee talon sisälle, ottaa rahat ja juoksee ulos ja muuttuu jälleen ihmiseksi.. Minähän sivistyneestä valtiosta kun olen, tiedän että joku kyläläinen on nyt vain ahneuksissaan mennyt huoneeseeni ja ryöstänyt minut. Perhettä on todella vaikea epäillä, sillä he ovat todella sydämellisiä ihmisiä.. Ikävä juttu, mutta eipä voi mitään.

Jotta päivä saisi hieman posäitiivista energiaa, hyppäsimme Mitchellin, Dorisin, Pinan, Sherylin ja Mitchellin kavereiden kanssa veneeseen ja lähdimme tutkimaan ympäristöä vesiteitse. Käväisimme läheisellä saarella, Karawaranilla uimassa ja keräilemässä simpukoita. Ankkuroimme veneemme keskelle suurta riuttaa ja uimme täydellisen turkoosissa vedessä väsymykseen asti. Näkymät olivat melkoiset jälleen kerran, ympärillä kolmetoista kaunista saarta, turkoosi meri, iloisia lapsia ja kauempana siintävät kymmenet tulivuoret ja suuret vuorenhuiput. Eipä voinut kun naattia naattia :)

Maailman kaunein paikka ottaa pikku päiväuinnit. :)

Illan tullen perheen äiti, Mami, näytti minulle miten tehdään kookosmaitoa. Ensin halkaistaan kookos, raastetaan sisälmys, puristetaan mehu ja keitetään mehu kattilassa, kunnes siitä tulee hieman jäätelömäistä.

Tämän illan herkkumme oli sweet potatoes kuorrutettuna kookosmaidolla, ja ai että oli hyvää. Söimme viimeisen illallisemme perheen kanssa, jonka jälkeen oli taas tanssin vuoro. Jopa naapurin mamma tuli paikalle, koska halusi nähdä miten tanssin! Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään jälleen kerran ja huusivat musiikin tahdissa. Hiki virtasi ja hymylihakset olivat kovilla. Niin upea perhe, etten voi uskoa miten onnekas olenkaan ollut näinä viime päivinä. Ja kun minua vielä varoitettiin, miten vaarallinen maa tämä onkaan! Tänne tulen ehdottomasti takaisin. :) Yö taas pienellä patjalla ja huomenna herätys kukonlaulun aikaan. 

Pojat

Tytöt

Perhe <3

Elämä on aika helppoa just nyt.

Mioko Island

Otimme bussin Matupitilta ja hyvästelimme kyläläiset aikaisin perjantai-aamuna. Lähes koko kylä oli bussipysäkillä kanssamme hyvästelemässä ja kättelemässä meitä hymyssä suin. Bussimatka Kokopoon oli nopeasti ohi, ja latasimme kännyköitä ja läppärin eräässä hotellissa Kokopossa. Iltapäivällä suuntasimme kohti rantaa etsimään venettä, joka veisi meidät Miokolle ja löysimmekin etsimämme vaivattomasti. Kysyimme venekuskilta jos hän voisi tai tietäisi jonkun joka voisi majoittaa meidät kolmeksi yöksi saarella. Hän esitteli itsensä Hemeniksi, ja toivotti meidät tervetulleeksi hänen kotiinsa. Sovimme maksavamme noin kympin per naama yöstä ja hieman lisää, jos syömme vain heidän ruokiaan. 

Venematka oli uskomattoman hieno. Pienessä veneessä oli noin 10 ihmistä ja kaikki ahtautuivat pressun alle, sillä aallokko oli melko kova. Itse katselin maisemia, enkä välittänyt vaikka merivettä roiskui joka paikkaan. Maisemat olivat kuin hienoja maalauksia, aurinko paistoi juuri sopivasti ja kaikki näytti taivaalliselta. Kiersimme ison riutan parin muun veneen kanssa, ja vesi ympärillämme oli täydellisen turkoosia. Täytyy myöntää, että matka oli elämäni upein kokemus veneellä!

Uusi kotimme ja näköalat auringonlaskun aikaan

Perillä meitä odotti taas joukko uteliaita kyläläisiä. Hemenin tyttäret Doris ja Rufini näyttivät minulle missä voisin käydä vessassa ja suihkussa. Eli menimme rannalle. Tytöt käskivät minun riisuutua ja pulahtamaan veteen. Jätin kuitenki alusvaatteet päälle ja menin tyttöjen kanssa veteen “pesytymään”. Kun tulimme takaisin, huuhdoimme itsemme sadevedellä ja täytyy myöntää että ns. puhdas keho tuntui t o d e l l a hyvältä. 

Ensimmäinen illallinen

Illallistimme perheen kanssa paikallista ruokaa eli keitettyjä banaaneja, kasveja joita kasvaa saarella, (kutsutaan nimellä greens) riisiä, ananasta ja nuudeleita. Illallisen jälkeen Doris ja Rufini veivät minua ympäri kylää esitellen minut jokaiselle vastaantulijalle. Tanssimme paikallisen musiikin tahdissa, ja kaikki nauroivat jos tein yhdenkin tanssiliikkeen. Ja kaikki olivat niiiiin iloisia etten kestä enää, miten tällaista aitoa onnellisuutta voi edes olla olemassa! Vain näin yksinkertaisessa paikassa se on kait mahdollista, ei huolta mistään. Kun on wc hätä mennään mereen tai rannalle, kun on nälkä syödään lehtiä, kun väsyttää nukahdetaan joko lattialle tai sänkyyn, ihan sama. Niin mahtavaa! :)

Aamulla heräsin kuudelta auttamaan Rufinia pesemään pyykkiä. Tänään olisi vuorossa saareen tutustumista perheen vanhimman pojan Mitchellin opastuksella. Joten lähdimme kahdeksan jälkeen tallustelemaan ympäri saarta. Kävimme japanilaisten tekemissä luolissa saaren pohjoispuolella ja jopa ryömimme toiseen luolista. Melko epämiellyttävä kokemus, pilkkopimeä luola jossa mahtui juuri ja juuri konttaamaan, ja kun tuli toisesta päästä ulos, edessä avartui kallion kieleke, jolta ei halunnut tippua alas. Ja silloin huomasin hämähäkit ja suuret ravut jotka valtasivat luolan reunoja jokapuolelta. Hiki virtasi ja tieto siitä, että reitti takaisin olisi hämähäkkien kodin läpi, puistatti mutta eipä auttanut itkeä. Kävimme vielä toisella luolalla, joka oli edellistä suurempi, joten liikkuminen hoitui kävellen.

Minä ja Mitchell

Kuningatar Emman muistomerkki

Tässä poltetaan korallia jota käytetään betel nutin pureskelussa

Iljettävä ahdas luola

Toimme illallisen eli kasvikset kotiin.

Juhlaillallinen :)

Iltapäivän makoilimme varjossa, sillä oli todella kuuma ja tekemistä ei juurikaan ollut. Illan tullen söimme taas mahtavan annoksen ruokaa, ja kävimme tanssimassa tyttöjen kanssa. Tai siis minä tanssin ja noin 30 kyläläistä taputtivat käsiään ja nauroivat kun tanssin ja huusivat “shake your bum bum” ja nauroivat lisää. Sillä aikaa kun me tanssimme, oli muu perhe asentanut generaattorin toimimaan illaksi, jotta he voisivat katsoa telkkaria. Vaihtoehtoja oli kolme; tv-ohjelma Xena, lauluyhtye Pussycat ilmeisesti Saksasta tai poikabändin karaokevideo. He katsoivat kaikki, nenät kiinni ruudussa ja laualen lauluja ulkomuistista.

Tytöt Lisa, Rufini ja Sheryl

Tällaista on elämä siis tällä saarella, melko leppoista etten sanoisi. :)

Seikkailupäivä

Torstaina oli taas uusien seikkailujen vuoro. Tapasin keskiviikkona miehen nimeltä Hemen, ja hän lupasi viedä minut kanoottiajelulle torstaiaamuna, jos haluaisin. Tottakai halusin, mutta vasta sen jäkeen kun olen tavannut Robertin sokean isän. Hän on siis sokeutunut vuonna 1988 auto-onnettomuudessa. Siitä lähtien hän on viettänyt suurimman osan ajastaan sisätiloissa, liikkuen vähän ulkona. Eipä ole täällä sokeiden kuntoutusta, opaskoiria tai valkoisia keppejä. Hän on käynyt pari kertaa lääkärillä kysymässä apua, miten elää sokeudun kanssa mutta koska ei saanut apua, hän päätti pysyä perheensä hoivissa koko loppuelämän. Kun olin hyvästellyt hänet, lähdimme Hemenin kanssa kanootilla kohti kahta pientä kivisaarta, Dawapiaa kohti. Aallot olivat melkoiset, mutta Hemen ja hänen poikansa meloivat meidät turvallisesti perille. Saari oli todella pieni ja korka, ja liikkuminen todella hankalaa. Näkymät olivat kuitenkin todella nätit ja otin muutamia kuvia, ennenkuin palasimme kotiin. 

Hemenin poika 

Kauniit olivat näkymät :)

Reissun jälkeen meniin kotiin vaihtamaan vaatteet jonka jälkeen Hemen vei minut ja kaverini katsomaan Japanilaisten vanhoja tuhoutuneita sotakoneita ja isoa tykkiä, josta on nyt jäljellä enää raunio. Matka oli melko pitkä ja haastava, täydellinen viidakko ympärillä koko kävelymatkan. Lentokoneista ei ollut paljon enää mitään jäljellä, mutta tykistä sai hyvin selvää, mistä on kyse. Takaisintulomatkan teimme vesiteitse, kahlaten meressä vettä napaan asti.

Minä seurasin kiltisti perässä 

Paikallisia pikkupoikia

Suloisia nassikoita!

Perillä Simon odotti tatuointivehkeidensä kanssa. Meinasin jo sanoa ei, kun näin kotitekoisen koneen; pitkä neula teipattuna kynään, joka on teipattu haarukkaan, joka on liitetty sähköisesti johonkin pyörivään levyyn.. Musteena käytettiin lasten leikkikynien mustetta, kynät otettiin sentään suoraan paketista. Ja sitten eikun maalailemaan Simonin suunnittelema kuva jalkapöytään! Lopputulos on selkeästi amatöörin tekemä, ehkä sitä vielä parantelen, mutta tässä tapauksessa idea on tärkein. Ja miten hauskaa se olikaan, kaikki perheen lapset ympärillä pitämässä kädestä kiinni, laittamassa mulle kampauksia hiuksiin ja katsoen, miten tatuointi tehdään.

 

Kaikki olivat mukana suunnittelussa sekä toteutuksessa

Illalla oli “story time”. Kerroin parille kylän asukkaalle reissuistani, puhuimme sodista jotka valtaavat Lähi-Itää ja puhuimme eri maiden, kuten Suomen ja Papuan eroista. Kyläläisillä oli hirveästi tietoa muista maista mistä olin todella yllättynyt! Yksi jopa tiesi, että rakennamme suomessa harjakattoja lumen vuoksi! Käsittämätöntä! Ilta venyi todella myöhään, ja lupasin kaikille että tulemme takaisin maanantaina, jotta voin kertoa lisää tarinoita ja kuulla puolestaan heidän tarinoita.

Tänään lähdemmekin kohti uutta saarta, Mioko saarta joka on yksi kolmestatoista Duke of Yorkin saarta. Uusi kylä uudet kujeet! :)