Seikkailupäivä

Torstaina oli taas uusien seikkailujen vuoro. Tapasin keskiviikkona miehen nimeltä Hemen, ja hän lupasi viedä minut kanoottiajelulle torstaiaamuna, jos haluaisin. Tottakai halusin, mutta vasta sen jäkeen kun olen tavannut Robertin sokean isän. Hän on siis sokeutunut vuonna 1988 auto-onnettomuudessa. Siitä lähtien hän on viettänyt suurimman osan ajastaan sisätiloissa, liikkuen vähän ulkona. Eipä ole täällä sokeiden kuntoutusta, opaskoiria tai valkoisia keppejä. Hän on käynyt pari kertaa lääkärillä kysymässä apua, miten elää sokeudun kanssa mutta koska ei saanut apua, hän päätti pysyä perheensä hoivissa koko loppuelämän. Kun olin hyvästellyt hänet, lähdimme Hemenin kanssa kanootilla kohti kahta pientä kivisaarta, Dawapiaa kohti. Aallot olivat melkoiset, mutta Hemen ja hänen poikansa meloivat meidät turvallisesti perille. Saari oli todella pieni ja korka, ja liikkuminen todella hankalaa. Näkymät olivat kuitenkin todella nätit ja otin muutamia kuvia, ennenkuin palasimme kotiin. 

Hemenin poika 

Kauniit olivat näkymät :)

Reissun jälkeen meniin kotiin vaihtamaan vaatteet jonka jälkeen Hemen vei minut ja kaverini katsomaan Japanilaisten vanhoja tuhoutuneita sotakoneita ja isoa tykkiä, josta on nyt jäljellä enää raunio. Matka oli melko pitkä ja haastava, täydellinen viidakko ympärillä koko kävelymatkan. Lentokoneista ei ollut paljon enää mitään jäljellä, mutta tykistä sai hyvin selvää, mistä on kyse. Takaisintulomatkan teimme vesiteitse, kahlaten meressä vettä napaan asti.

Minä seurasin kiltisti perässä 

Paikallisia pikkupoikia

Suloisia nassikoita!

Perillä Simon odotti tatuointivehkeidensä kanssa. Meinasin jo sanoa ei, kun näin kotitekoisen koneen; pitkä neula teipattuna kynään, joka on teipattu haarukkaan, joka on liitetty sähköisesti johonkin pyörivään levyyn.. Musteena käytettiin lasten leikkikynien mustetta, kynät otettiin sentään suoraan paketista. Ja sitten eikun maalailemaan Simonin suunnittelema kuva jalkapöytään! Lopputulos on selkeästi amatöörin tekemä, ehkä sitä vielä parantelen, mutta tässä tapauksessa idea on tärkein. Ja miten hauskaa se olikaan, kaikki perheen lapset ympärillä pitämässä kädestä kiinni, laittamassa mulle kampauksia hiuksiin ja katsoen, miten tatuointi tehdään.

 

Kaikki olivat mukana suunnittelussa sekä toteutuksessa

Illalla oli “story time”. Kerroin parille kylän asukkaalle reissuistani, puhuimme sodista jotka valtaavat Lähi-Itää ja puhuimme eri maiden, kuten Suomen ja Papuan eroista. Kyläläisillä oli hirveästi tietoa muista maista mistä olin todella yllättynyt! Yksi jopa tiesi, että rakennamme suomessa harjakattoja lumen vuoksi! Käsittämätöntä! Ilta venyi todella myöhään, ja lupasin kaikille että tulemme takaisin maanantaina, jotta voin kertoa lisää tarinoita ja kuulla puolestaan heidän tarinoita.

Tänään lähdemmekin kohti uutta saarta, Mioko saarta joka on yksi kolmestatoista Duke of Yorkin saarta. Uusi kylä uudet kujeet! :)

Kylän elämää

Tiistaina heräsimme aamukuudelta lähteäksemme Tavurnur tulivuorelle. Ilma oli aika ikävä, vettä tuli kun esterin pebasta ja tuuli oli sellainen, jota Suomessa harvemmin tapaa. Ei se meitä haitannut, vaan lähdimme Robertin veljen Simonin opastuksella kohti tulivuorta. Näkymät olivat aika huikeat, vaikka olen pienen elämäni aikana suurimmilekin tulivuorille kiivennyt. Mikään ei kuitenkaan ole yhtä tuore kuin tämä, maa oli lämmintä, vesi tulikuumaa ja jopa merivesi oli lämmintä tulivuoren takia. Kun tulimme takaisin, alkoi vettä tulla vieläkin kovemmin. Ja nyt puhutaan niin kovasta sateesta, että olin varma että se tulee vielä katosta läpi. 

Hot Springs ja savuava tulivuori takana

Iltapäivällä käytiin Rabaulin marketissa ostamassa hieman hedelmiä ja naposteltavaa. Marketissa myytiin lähinnä hedelmiä ja vihanneksia, mutta eniten kuitenkin betel nutseja. Naiset kuin miehet etsivät suut punaisina parhaimman näkösiä pähkinöitä, hullua! Illalla kokkasimme taas tonnikalaa ja riisiä. Muiden pitäessä hauskaa, minä keskityin kuuntelemaan Robertin elämäntarinaa. Mies on selkeästi kokenut kovia, mm menettänyt vuosi sitten vaimonsa syöpään. Hänellä on viisi lasta, kolme ensimmäiselle vaimolle ja kaksi toiselle. Vamut, Carolin, James, Polli ja Vorbin. Puhuimme rahasta joka tuntuu sekoittavan jokaisen kuolevaisen pään. Robert itse on työskennellyt hotellissa, mutta aina töissään ikävöi yksinkertaista elämäänsä. Vaikka matkailu olisi kivaa, ei rahaa siihen hänellä tule koskaan olemaan, ja hän on ihan tyytyväinen siihen. Robertin isä sokeutui onnettomuudessa vuonna 1988, mikä herätti mielenkiintoni heti. Oma isäni sokeutui vuonna 1996, joten on kiinnostavaa nähdä miten sokea mies elää täällä verrattuna Suomeen. En malta odottaa tapaamistamme. :)

Keskiviikkona heräsin auringonpaisteeseen ja Simon kysyi haluisinko lähteä kalaan. No tietty haluan, kunhan ei tarvitse koskea niihin. Kuljimme kylän läpi ja lapset naureskelivat ja tulivat koskettelemaan hiuksiani. 

Vanhimmat kyselivät suht hyvällä englannintaidolla, mistä tulen ja mitä teen täällä. Kävelimme kalastuspaikalle viidakon läpi ja mietin, että jos joskus saan jalkoihin ikuisia naarmuja (olin paljasjalkaisin) tai viimeistäänkin joku ötökkä purisi minua. Perille päästyämme Simon vei minut pikku kanoottiajelulle, ennenkuin he lähtisivät kalaan. Täällä kalastus on hieman erilaista kuin meillä, he nimittäin heittävät dynamiitin veteen ja hyppäävät itse perässä hakien kalat. Joten en, en osallistunut tähän massamurhaan! Muutaman kalan kanssa palasimme kotiin.

Meidän fisut!

 Iltapäivästä leikin taas lasten kanssa ja annoin heidän tehdä minulle kampauksia. Heitin Simonille ja hänen kaverilleen idean, että haluan tatskan ja he alkoivat tuumasta toimeen suunnitella minulle sellaista. Ennen lähtöäni saan siis vielä tatskankin jalkaani, jee! :)

Lounas

Vielä loppuun, täällä on kokee paljon erilaisia juttuja, ja monet tutut käsitykset saavat uuden käsityksen täällä. Kuten esimerkiksi onnellisuus on niin äärettömän aitoa täällä. Ja uteliaisuus, sitä ei peitellä. Minulla on parhaimmillaan 16 lasta saattamassa minua vessaan, koska ovat niin uteliaita. Ja likaisuus on ehkä pahin. Neljättä päivää ilman suihkua, ei siinä mitään. Mutta kun ei edes lavuaaria ole jossa pestä kädet. Pikkuhiljaa sitä alkaa toivomaan kyllä suihkua :) Mutta nautitaan ensin kylästä täysin rinnoin!

Paljasjalkaisten kylä - Matupit Island

Saimme mahdollisuuden yöpyä paikallisten kylässä, Matupitissa joka on vain muutaman kilometrin päässä Rabaulista. Saari on vain kivenheiton päässä tulivuoresta, joka purkautui tuhoten suurimman osan kaupungista vuonna 1994. Saavuimme kylään, ja tutustuimme isäntäämme Robertiin. Mikä ihana mies hän onkaan! Lähdimme kävellen kiertämään kylää, ja hän kertoi minulle tarinoita kylästään. Vuonna 94 joko lauantaina tai sunnuntaina,Robert ei muista, annettiin kyläläisille varoitus että tulivuori purkautuu. Robert evakuoi perheensä pois kylästä, mutta jäi itse kotikyläänsä, pitämään huolen että kaikki pääsisivät kylästä pois. Maanantaina tuli kuulemma maailmanloppu. Paljon hän ei pystynyt heikon englannin sanavaraston takia kertomaan, mutta ilme kertoi että kokemus oli ollut kammottava. Siitä lähtien kyläläisiä on palannut kotiinsa, tuhoutuneisiin kotehinsa siis, ja rakentaneet pikkuhiljaa uusia. Tiet täällä ovat edelleen mustaa tuhkaa, mutta kasveista ja puista ei ole pulaa. 

Robert Tavurnurin edustalla

Papualaisilla on erittäin ällöttävä tapa pureskella erästä pähkinää ja sekoittaa siihen jotain valkoista pulveria, jolloin pähkinä toimii kuin huumeena. Kaikkien paikallisten suut ovat punaisina koko ajan ja he sylkvät punaista sylkeä pitkin poikin, sillä jokin (?) reaktio muuttaa pähkinän punaiseksi. No, olen oletettavasti huono sanomaan ei uusille kokemuksille, joten kun Simon tarjosi pähkinää eli betel nutia, otin sen ilomielin vastaan. Pureskelin vahvan kuoren auki, ja pistin pähkinän suuhun. Ensimmäinen reaktio oli kuvotus, sillä pähkinä oli tosi pahaa. Pahanmakuista puuta, ollaan kaikki varmaan joskus nakerreltu keppejä pienenä.. Jatkoin pureskelua ja mietin, minkä ihmeen takia tätä tehdään.. Sentään siideri on hyvää! Sitten sain pienen vihreän kepin käteen, ja Robert käski kastaa sen valkoisessa pulverissa (myöhemmin opin, että pulveri on poltettua ja jauhettua KORALLIA!) ja sitten puraista valkoinen osa ja sekoittaa se pähkinän kanssa suussa. Ja tätä jatkettiin kun vihreä keppi oli syöty, suu oli täynnä punaista sylkeä ja teki mieli sylkeä. Sitten syljin ja kammoksuin omaa oksettavaa sylkeäni ja punaista suutani. Suuni en tuntenut mitään, ikenet olivat täysin tunnottomat, kurkku tuntui ahtaalta ja muutenkin kumma olo. Mutta paikalliset rakastivat sitä, nauroivat ja vilkuttivat kun tajusivat, että suuni oli punainen pähkinästä ja olin vielä tolpillani. Katsotaan nyt, kokeilenko uusiksi! 

Betelnutin värjäämä kieli

Regina, Miriam ja Novi :)

Törmäsimme paikallisiin lapsiin, jotka puhuivat melko hyvää englantia. Nimeksi he kertoivat Regina, Miriam, Mariko ja Novi. He liittyivät seuraamme, haroilivat hiuksiani, hiplailivat korviksiani ja sormuksiani ja kikattelivat keskenään. “Rain is coming”, sanoi yksi 9-vuotias tyttö kaksi minuuttia ennen päälle räjähtävää sadetta. Itse en ollut huomannut kun pilviä taivaalla. Menimme sateensuojaan jatkamaan keskusteluja niin lasten kuin Robertin kanssa. Hän kysyi kotimaastani ja kertoi omastaan. Miten täällä tehdään pahoja asioita, ja kyseli tehdäänkö meillä. Surukseni oli minun kerrottava kouluammuskeluista, puukotuksista, perheriidoista jne. Robert oli järkyttynyt. Aika ironista, ottaen huomioon kuinka vaarallinen PNG mukamas on. Toisaalta minun käsitykseni on, että olen maailman sydämellisimmässä maassa. :)

Novi ja Miriam

Novi ja Regina

Jatkoimme matkaamme lasten kanssa, ja kinastelimme kumpi on kivempi, valkoinen vai ruskea tukka ja valkoinen vai ruskea iho. Tietenkään kukaan meistä ei ollut tyytyväinen omaansa! Nauroimme ja kutittelimme toisiamme, ja hetken olin aivan pieni lapsi itsekin.

Illalla odottelimme jotain. Tai emme välttämättä odotelleet, kunhan vain olimme tekemättä mitään noin 4 tuntia. Juttelin ohikulkijoille, leikin lasten kanssa, leikin pienten pentujen kanssa.. 

Aina peukku pystyssä!

Pentu nimeltä Takur

Lapset poseeraamassa

Olin täysin rauhassa, mikä tuntui erilaiselta rauhassa ololta kuin esimerkiksi olen tuntenut balilla, katsellen merelle ja odottaen hyviä kelejä. Nyt olen niin kaukana kotoa, etten ole ennen ollut. Söimme pimeän tullen avotulella keitettyä riisiä ja tonnikalaa, ja maistoimme paikallisten omaa ruokaa; jotain kasvista, kookosmaitoa ja keitettyjä banaaneja. Ruoka tehtiin hiljaisuudessa, tai jos oli asiaa, kuiskittiin ja hihitettiin hiljaa. Sitten oli iltatoimien vuoro ja siinä olikin länsimaalaisen prinsessa-Aneten sormi suussa. Ei siinä mitään, kyllähän mä asuin ausseissa kodissa, joka vilisi hämppiksiä ja torakoita.. Mutta kun kylän ainoa wc on haiseva puucee jonka istuimella vilisee torakoita, tulee raja vastaan meikäläisellä siinä. En tiedä mikä oli pahinta, haju vai se että tiedät, että torakka saattaa löytää tiensä ties minne, jos istahdat pöntölle. Puskaan siis niin kun kuuluukin, ja HYVILLÄ MIELIN NUKKUMAAN!! Perhe on sen verran ihana, että sain nukkua sängyssä heidän nukkuessa maassa patjoilla! Aamulla onkin vuoro kiivetä surullisenkuuluisalle tulivuorelle Tavurnurille! :)

Paikallista ruokaa ja kooksmaidon puristamista.

Rabaul - Tulivuorikaupunki

Kuvat taas myöhemmin, nettiä sen verran vähän ja kuvien lataus veisi kaiken datamme.. :(

Olen reissanut aika monessa maassa pienen elämäni aikana, ja kivoimpia hetkiä reissussa on laskeutua koneella lentokentälle, ja saada ensivaikutelma maasta pienen lentokoneen ikkunan läpi. Täällä Papuassa pienen potkurilentokoneen ikkunasta näkemä kuva on paljon erilaisempi kuin missään muussa maassa ennen. Vihreys on erilaista vihreyttä kuin muualla aAasiassa, muttei kuitenkaan mitään verrattuna Uuteen-Seelantiin. Vuoret ovat kauniita ja korkeita, laaksot ovat vehreitä ja asutusta on vähän. Ja kun asutusta näkyy, näkyy rehellisiä bambumajoja keskellä ei mitään. Ja tiedät, että majassa asuvat ihmiset eivät tiedä holkäsenpöläystä mitä maailmassa tapahtuu, ja se on ihan ok. Ihmiset täällä elävät auringon mukaan; kun aurinko nousee he heräävät ja kun se laskee, on aika mennä nukkumaan. Ei huolia, vain jokapäiväistä elämää. Länsimaissa, jos et tiedä naapurimaasi presidentin/kuninkaan nimeä, et ole yhteiskunnallisesti vakautunut. Miksi ihmeessä sen pitääkin olla niin, että meidän pitää nykypäivänä tietää kaikki kaikesta, menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta. En tiedä mitään helpompaa, kun herätä aamulla vailla huolia siitä, mitä sitä tänään tekisi. Toki olen etuoikeutetussa asemassa, olenhan reissun päällä enkä Suomessa tekemässä töitä ja maksamassa laskuja. Eikä maailma varmaan toimisi, jos kaikki vain reissaisivat ja heräisivät auringonnoustessa ja painuisivat pehkuihin sen laskiessa. Mutta on siinä ideaa..

Saavuimme Rabaulin kaupunkiin eilen iltapäivällä, ja hommasimme taksin hotellille. Epäilyttävän kalliin kylläkin, pulitimme 45 minuutin ajomatkasta 160 kinaa, mikä on noin 50 euroa. Hotellikin on melko suolaisen hintainen, 165 kinaa yö. Eipä ole paljon vaihtoehtoja kuin vain maksaa. Tänään aiomme suunnata Matupit kylään asumaan paikallisen miehen kotiin, ja tulemme todella näkemään, miten paikalliset elävät. Muita suunnitelmia tuleville päivlle on tulivuorelle kiipeäminen, kuumissa lähteissä uiminen, majoittuminen Duke of York saarella ja snorklaus, jos sää sallii. 

Paikalla on hyvin omanlaatuinen historia. Rabaul on tulivuorikaupunki, sillä kylän vieressä on tulivuoria. Yksi niistä purkautui viimeksi 2010 sylkien tuhkaa ja kiviä ympäriämpäri. Vuonna 1994 tulivuori purkautui paljon pahemmin, jättäen 80 prosenttia kaupungista tuhkan alle tuhoten suurimman osan kaupungista. Mutta asukkaat eivät lannistuneet, vaan siirsivät vain tuhkat tien sivuun ja jatkoivat elämistä. Ennen sitä kaupunki tuhoutui täydellisesti vuonna 1937 surmaten yli 500 ihmistä. Näistä kaikista vaikeuksista on kuitenkin selvitty, ja kaupunki on pikkuhiljaa taas nousemassa jaloilleen. Tiedän paikasta varmasti paljon enemmän seuraavassa päivityksessä, kun olen nähnyt ja kokenut enemmän :) 

Port Moresby

VAIN MUUTAMA KUVA HUONON NETIN VUOKSI! Zorro.

Olin etukäteen löytänyt minulle ja italialaiselle kaverilleni GIanlucalle yöpymispaikan sohvasurffauksen kautta Port Moresbyn keskustasta. Richie tuli hakemaan meidät kentältä tiistai keskipäivällä ja vei meidät upeaan asuntoonsa Ela Beachile. Asunto on viidennessä kerroksessa ja näkymät ovat todella kauniit. Alhaalla näkyy meidän vapaasti käytössä oleva uima-allas ja SAUNA. Kävimme supermarketissa matkalla kotiin, ja ällistyimme hinnoista; ostimme samoja tavaroita mitä ostimme ausseissa, mutta kolme kertaa kalliimpana. Richie kertoi meille tarinoita PNG:stä ja kuuntelimme korvat höröllä aina siihen pisteeseen asti, kunnes nukahdin. Lentoni oli ollut varmaan pisin ikinä, neljä lentoa plus vaihtoajat päälle. Onnekseni Balilta Ausseihin viereeni istui todella mukava suomalainen pariskunta, ja puhua höpisimme koko matkan. Joten sijaa nukkumiselle ei jäänyt, joten tiistai-iltana olin unten mailla hyvin nopeasti.

Richien partsi ja meditaatiopaikka :)

Keskiviikkona kävelimme supermarketiin ja turistitoimistoon kyselemään lentojen hintoja. Matka oli noin 30 minuuttia kävelyä, ja jokainen vastaantuleva katsoi meitä hymyille, vilkuttaen ja tervehtien. Kaupassa meille oltiin todella ystävällisiä ja turistitoimisto otti meidät avosylin vastaan. Päätimme että aiomme viettää lomamme Rabaul nimisessä paikassa ja sen läheisyydessä, eli Papuan itäisillä saarilla. Jos haluaisimme käydä myös maan sisäosissa, tulisi lennoille hintaa reilu 800 euroa, mutta jos olemme vain yhdessä paikassa, selviämme 300 euron lennoilla. Hyvä niin!

Illalla suuntasimme yhteen hotelliin illalliselle Richien ja hänen ystäviensä kanssa. Richie on elintarvikealalla, ja hänen hommiinsa kuuluu mm. ruokien laadunvalvonta. Illallisella oli myös Luxemburgilainen Alexandra joka työskentelee EU:lle ja on täällä mukana projektissa kehittää Papualaisten koulutussyystemiä. Chileläinen Moe on töissä yrityksessä, joka toi internetin saarelle 90-luvulla. Hänen vaimonsa Kesha on töissä hotellissa, jossa illastimme. Ja monta muuta oli mukana syömässä, mutta heistä en tiedä enempää kuin nimet. Juttelin pääasiassa Moen, Alexandran ja Keshan kanssa, jotka kertoivat kokemuksistaan maassa. Ja herranjestas, nyt vasta todella tajusin miten vaarallinen maa onkaan, ainakin heidän puheiden perusteella. He eivät ikimaailmassa kävelisi kaduilla, niinkuin me teimme päivällä. He kulkevat aina autoilla, pimeän tullen heillä on henkilökohtaiset escortit aseineen päivineen huolehtimassa heidän turvallisuudesta. Mitä tahansa voi kuulemma sattua. Naisia raiskataan, ihmisiä ryöstetään ja jos joutuu keskelle paikallisten omia riitoja, voit sanoa hyvästit elämälle. Varsinkin Port Moresby ja toinen suurkaupunki Lae ovat erittäin levottomia, ja uskomattomalta kuulostavia ryöstöjä tapahtuu koko ajan. Richie oli kuitenkin hieman eri mieltä, päivällä liikkuminen on täysin turvallista, yöllä se on toinen juttu. Hänen mukaansa Moe, Alexandra ja Kesha ovat kuulleet tarinansa vartijoilta ja yrityksiltä, joiden tehtävä on huolehtia turisteista. He asuvat taloissa, joissa on aidat ympärillä ja vartijat ovella aseet ojossa, ja vahtivat ympäristöä ympäri vuorokauden. Itse taas uskon, että jos kuljet kadulla ajatellen että nyt minut ryöstetään, raiskataan ja tapetaan, niin tapahtuukin. En väitä että jos ajattelee että mitään ei käy, mitään ei kävisi, mutta on turha murehtia mitä saattaa tapahtua, vaan keskittyä enemmän siihen mitä toivoo tapahtuvan. Noh, anyways, tuli selväksi että olemme vaarallisessa kaupungissa, ja selustaa on hyvä tutkiskella kaiken varalta. 

Perjantai-iltana menimme hienoon ravintolaan drinksuille Richien kavereiden kanssa. Jälleen kerran uusia ihmisiä, jotka kaikki ovat asuneet PNG:ssä hetken ja tiesivät kertoa meille lisää maasta. Samat turvatoimenpiteet käytiin tietty läpi, mutta tällä kertaa saimme myös enemmän positiivista informaatiota paikasta. Raflasta suuntasimme Richien luokse, jossa tein kaikile tortilloja, joimme muutamat oluet (jotkut hieman enemmän, minä pysyttelin yhdessä) ja pelasimme ping pongia ja pidimme hauskaa. Richieltä pakkasimme kaikki juhlijat autoon ja ajoimme läheiseen yökerhoon, paikkaan nimeltä Illusions. Hieno baari ei siinä mitään, turvatarkastukset ja kaikki. Sisällä oli paljon paikallisia ja niin paikalliset kuin turistit innoistuivat nähdessään meikäläisen valkoisen tukan ja ihon. Paikallisille olin jotain uutta, länsimaalaisille asukeille taas jotain mitä he eivät ole hetkeen nähneet. Sain onnekseni tanssia mukavien ihmisten kanssa suurimman osan ajasta, ja pienen vänkkäämisen jälkeen yrittelijät tajusivat että heidän iskuyrityksensä jäi tosiaan vain yritykseksi.. 

Koko konkkaronkka! Alex, joku, Moe, Mariko, joku joku Richie :)

Tänään lauantaina meidän lennon kuului lähteä Rabauliin kello yhdeltä, mutta niin kuin maassa on tavallista, lento oli sen verran myöhässä, että tulisimme myöhästymään jatkolennoltamme joten reissumme siirtyy huomiselle. Joten, saas nähdä mitä tässä vielä tapahtuu! :)

Papua-Uusi-Guinea pähkinänkuoressa

https://www.google.co.th/search?q=Papua+New+Guinea&espv=210&es_sm=93&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=RvrhUvnzJIWvlQXRpIGIDA&ved=0CAkQ_AUoAQ

 

Linkki vie kuviin Papuasta :)

Ennen kuin kerron seikkailuista tässä maassa, on varmaan hyvä kertoa maasta hieman yksityskohtia. Maahan on yksi Aasian maista, muttei ole läheskään samanlainen kuin helposti kuljettavat, reppureissaajien superkohteet Thaimaa tai Bali jne. Maa on täysin ainutlaatuinen niin ihmisten kuin ympäristönkin puolesta.

Tässä reilun kuuden miljoonan asukkaan maassa puhutaan noin 800 eri kieltä. Jokainen aikuinen puhuu keskimäärin kolmea eri kieltä. Englantia puhutaan kaupungeissa hyvin, joten kommunikointi on helppoa suurimmissa kaupungeissa. Lentokenttiä on maassa yli 400, sillä liikkuminen paikasta toiseen tapahtuu lentäen, teitä ei ole ja jos on, on niitä pitkin kulkeminen hyvin vaarallista. Maan pääkaupunki Port Moresby on tunnettu levottomuuksista paikallisten kesken. Liikkuminen pimeän aikaan ei ole suositeltua, sillä aseella uhkailu, ryöstö, pahoinpitely tai jopa raiskaus ei ole mitenkään ihmeellistä.

PNG on varmaan yksi kalleimmista maista, mitä tiedän. Luulin Australian olevan kallis, kunnes kohtasin tämän suuren saaren. Ausseissa maksat hyvästä hostellista kolmekymppiä yö, halvasta kakskymppiä. Täällä maksat hyvästä tai huonosta vähnitään 30-40 dollaria per naama. Ruoka on kolme kertaa kalliimpaa supermarketeissa, ja syy tähän on se, että kaikki on tuotu jostain muualta, ja kaikkea tuodaan melko harvoin. Jos appesliinimehu loppuu kaupoista, se loppuu ja sitä ei saa ennen kuin seuraava kontti tulee, eli noin kolmen kuukauden päästä. Alkoholi on älyttömän hintaista; Balilla maksat Smirnoffista kympin, täällä seitsemänkymppiä pullo. Ja toinen syy kalleuteen on liikkuminen, kaikki liikkuminen tapahtuu tosiaan lentäen, mikä on kallista. Jos haluaa kiertää saarta, pulittaa pelkästään lennoista helposti tonnin. Lonely Planetin mukaan halvasti elävä reppureissaaja kuluttaa noin 60 dollaria päivä, kun taas hienostielävä turisti kuluttaa keskimäärin 300 dollaria päivä. Tähän mennessä päiväbudjettini on ollut vajaa 20 dollaria per päivä.

Vaikka Port Moresby on tunnettu vaarallisuudesta ja huonokäytöksistä ihmisistä, on saaren muut osat melko turvallisia reissaajille. Ihmiset ovat iloisia, vastaanottavaistia ja uteliaita. Saarella asuu edelleen ihmisiä, jotka käyttävät kivestä tehtyjä kirveitä hakatakseen puita, ja osa asukkaista ei ole koskaan nähnyt valkoista ihmistä. Ihmiset täällä elävät siis täysin omissa oloissaa, eristyksissä, juhlien ja uskoen omiin jumaliinsa, välittämättä mitä muualla ympäristössä tapahtuu. Ja sen vuoksi minäkin olen täällä, jotta näkisin ja kokisin kaiken tämän, ennenkuin länsimaalaiset idiootit valtaavat tämän kauniin maan, niinkuin on tapahtumassa kaikille Aasian maille hitaasti mutta varmasti. Olen niin mielettömän kiitollinen, että mahdollisuus lähteä näin erikoiseen maahan tuli eteeni. :) 

Seuraava päivitys saattaa tulla vasta sitten, kun olen jo poistunut maasta, sillä nettiä on rajallisesti tarjolla. Mutta sitten sitäkin hienompia kuvia ja upeita seikkailuja, toivottavasti!

Island Boys

KUVAT MYÖHEMMIN, HUONO NETTI ! :)

Äitin vene tipautti minut satamaan, ja suuntasin vanhaan tuttuun Island Boys hostelliin. Kaverini Steve odotti minua siellä, ja kutsui yhden ja ainoan pennuista, Simban, joka vielä oli hengissä luokseen. Simbaoli kasvanut niin kovin etten meinannut tunnistaa koiraa! Hän osasi jopa temmpuja, istua piti ennen kuin sai ruokaa ja tassua ja ylävitostakin koira osasi jo tehdä. Voi miten harmitti, että osa pennuista oli poissa..

Ensimmäine päivä meni tutustuen uusiin ihmisiin, rannalla makoillen ja jutustellen illalla hostellin baarissa. Sovimme yhden Tommyn ja Adrianin kanssa, että jos löydämme muita innostuneita ihmisiä, menisimme kalastamaan perjantaiyönä paikallisten kalastajien kansssa. Painuin nukkumaan melko aikaisin, ja perjantaina heräsin puolestaan aikaisin, ennen kuin muut olivat hereillä. Menin rannalle lukemaan äitiltä varastettua kirjaa ja hukuin aikaan. Myöhemmin tapasin pari kaveria, kaksi kanadalaista tyttöä Kristan ja Alexisin. Kristan kanssa kuulimme, kuinka yhdellä biitsillä on mutaa, jota voi hieroa kehoon jolloin se kuivuu, ja sitten pesee sen meressä. Innostuimme mutakylvystä ja suuntasimme kohti rantaa yhden Jake nimisen pojan kanssa. Olimme kuin pikkulapset kun leikimme mudassa, hieroimme mutaa naamaan, selkään, niskaan, jokapaikkaan. Ja uinnin jälkeen iho tuntui niiiiin hyvältä!

Kun saavuimme hostellille, kyselin Tommylta olisiko yökalastelu eli niight fishing vielä voimassa. No olihan se, joten pakkasimme kamat ja hoidimme ruuat ja juomat ja lähdimme veneelle. Krista, Andy ja Bram liittyi seuraamme. Ensin kalastimme mustekalat syöteiksi. Kymmenessä minuutissa ämpäri oli täynnä mustekaloja ja jatkoimme matkaa kohti kaloja ja heitimme virvelit veteen. Virvelit, mitkä ihmeen virvelit, oon aasiassa ei täällä tunneta virveiletä. Täällä kalastetaan paksulla siimalla ja kelalla, ja kun kala nappaa, vedetään siima ylös omin pikku kätösin! Andy sai esimmäisen kalan. Pienen mutta kalan silti. Kalastajat saivat pari hassua myöskin, meillä muilla ei ollut onnea. Sitten vaihdoimme paikkaa, jotta saisimme isompia kaloja ja söimme illallisen, vastakalastettua kalaa ja mustekaloja. Nam! Ensimmäisenä sai Adrian kalansa, sitten minä. En halunnut koskea kalaani, otin vain kuvan ja kaikki ok. Kaikkien muiden mielestä oli tosi kivaa tuoda kala naamani eteen ja yrittää koskettaa sillä minua, minun kiljuessa että viekää se pois.. Kalastaja kalasti ison simpukan, siis ihan massiivisen, ja ei vieläkään tiedetä miten se tapahtui. Kalastajat saivat myös pari pientä haita! Bram sai kiven, ja Tommy ei saanut mitään. Viimeisenä oli Krista, joka kalast ANKERIAAN! Miten ällöttävä otus se olikaan, eikä se meinannut kuolla kalastajien monista yrityksistä hakata pää tohjoksi, leikata suu auki ja repiä kurkku auki. Vartin tappelun jälkeen ankerias lopetti liikkumisen. Ja vartin päästä se heräsi henkiin! Mikä iljettävä monsteri! Noh, siitä selvittiin ja kalastelu alkoi pikkuhiljaa hiipumaan, olihan kello kaksi yöllä. Bram nukahti jo kauan ennen muita, minä toisena ja muut vajaan tunnin jälkeen minusta. Heräsin aamulla, ja katselin ympärilleni. Koko joukko nukkui: Tommy maassa, Adrian ja Krista sivukaiteella, Bram riippumatossa, osa miehistöstä jossain veneen uumenissa ja kapteeni kääriytyneenä mattoon maassa Andyn vieressä. Siirryin itsekin maahan Andyn ja kapteenin väliin ja jatkoin nukkumista. Auringon noustessa aloimme heräilemään ja puoli seitsemältä suuntasimme kohti rantaa. Kaikki muut paitsi minä ja Krista menivät nukkumaan, me menimme uimaan ja syömään aamupalaa. Päivällä iski väsymys ja painuimme päikkäreille.

Ilta oli viimeinen minulle, joten kokosimme kaikki yhteen ja menimme syömään purilaisia ja juomaan teetä baileysin kera. (erittäin hyvä juoma btw) Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä puoleen yöhön asti jolloin kaikki myönsivät, että oli aika mennä nukkumaan.

Aamulla hyvästelin uudet ja vanhat kaverit ja marssin laivaan kohti Sihanoukvilleä ja siitä edelleen Phnom Penhiin. Maanantaina lentoni suuntaisi Kuala Lumpurin, Balin ja Australian kautta Papua-Uusi-Guineaan. Jännittää niin kovin, etten osaa edes kuvailla miten kakat housussa olenkaan. Seuraavat tarinat sitten yhdestä maailman vanhimmasta ja oudoimmista maasta! :)

Koh Rong - Paradise on Land

Tulimme veneellä Koh Rongin länsipuolelle iltapäivällä. Äiti oli ihmeissään, hän ei ollut koskaan nähnyt niin sinistä vettä ja niin valkoisa hiekkaa. Pienen tarpomisen jälkeen löysimme 35 dollarin bungalomme ja kurkistimme sisään. Olen yöpynyt saarella ennenkin ja silloin maksoin kivasta bungalowista kympin, joten odotukset olivat katossa. Mutta sisältä paljastui kaamein bungalow ikinä, ei peilejä, ei lavuaaria, suihkuna oli vati ja käsisuihku ja tuulettimia ei näkynyt missään. Äitihän ei lomaa tällaisessa paikassa viettäisi, joten marssimme lähimpään resortiin. Hintaa huoneelle tuli aika paljon enemmän, mutta mikä kaikkea sillä sai kompensoi halvan hirvityskodin. Huone oli bungalow, mutta se oli varusteltu nätillä kylppärillä, mukavalla sängyllä, vettä sai pari litraa joka päivä ja ilmastointi ja tululetin.

Kirkkainta vettä mitä olen koskaan nähnyt :)

Päivät vietimme rannalla uiden ja palvoen oi niin ihanasti paistavaa aurinkoa. Yhtenä iltana äiti sairasti pienenlaista nestehukkaa, mutta onneksi oli läppäri ja illat kulutimmekin katsellen elokuvia. Tiistaina menimme katsomaan auringonlaskun, mikä tiesi pientä kävelyä rannalla. Perille päästyämme annoin kameran laulaa ja seisoin paikallani räpsien kaunista maisemaa. Kunnes ihmettelin, mikä syö jalkoja. Hietakärpäset! Jokapuolella!!! Ilta menikin raapien hirveitä paukamia, joita kutitti niin ettei ole ennen kutittanut. Keskiviikkona sama juttu, vietimme iltapäivää rannalla ja kärpäset hyökkäsivät taas. Ikäviä olentoja, jotka ilmestyvät ilmeisesti vasta päivällä, ja ovat niin huomaamattomia, että kun näet otuksen, on liian myöhäistä, tuhot on jo tehty.

Rapujen koti 

Ihana auringonlasku hietakärpästen syötävänä.

Ainut huono puoli oli likainen hiekka hotellin lähistöllä.

Paikallisten kalastajien vene.

Torstaina oli haikeiden jäähyväisten aika. Minä siirryin saaren toiselle puolelle, jossa olen ennenkin yöpynyt ja äiti suuntasi kotiin. Reissu oli ihana, ja suunnittelimme jo mihin seuraavana suuntaamme. Tietenkin riippuu, missä maassa itse olen ;)

Sihanoukville con Mamacita!

Täällä ollaan jälleen, Sihanoukvillessä! Tie Kambodzaan oli ehkä raskain reissu mtä olen elämässäni kokenut. Saavuin Singaporen kentälle ekllo 23 illalla ja haahuilin terminaaliini. Lentoni Phnom Pehniin olisi seuraavana päivänä kello 15.10. Noh, laukkuja ei tietenkään saanut tsekattua, joten eipä auttanut kun löytää mukava hiljainen nurkka ja laittaa leiri pystyyn ja mikä parasta, KIVILATTIALLE! Huivi, pyyhe ja makuupussi esiin ja koska orastava flunssa, päälle laitoin pitkät housut, hameen, sukat, vilasukat, paidan, villapaidan ja vielä huivin päälle. Silmälaput silmille ja valot pois. Aamulla heräsin, kun ympärillä kulki bisnesmiehiä katsellen minua kuin mitäkin koditonta. Otin aikani heräillessäni, venyttelin ja haukottelin ja kymmenen jälkeen suuntasin chek-in tiskille. Loppu reissu sujui suht mutkitta, lento hieman myöhässä mutta ei kummempaa. Perillä otin skootterin kohti äitin hotellia, ja siellähä iloinen mami odottelikin jo! Ihana jälleennäkeminen <3

Illastimme mojitojen kera ja suunnittelimme tulevaa riessua. Tiistaina tulimme bussilla Sihanoukvilleen, eteläiseen rantakaupunkiin. Iloinen yllätys mulle, kun saavuimme ihanaan 12 tähden hotelliin: puhtaat pyyhkeet, lämmin suihku, PEITTO, pehmeä tyyny.. Pieniä iloja jotka saa reppureissaajan niiiiin onnelliseksi! 

Harmi, että prostituutio on kiellettyä..

Illat olemme viettäneet hieronnoissa, päivät rannalla tai altaalla ja aamut pitkillä kahvihetkillä parvekkeellamme. So far so good, huomenna suuntaamme Koh Rongin saarelle, jossa emme pääse nauttimaan internetistä vaan vain auringosta, merestä ja rauhallisuudesta. Jippii!! :))

Kambodzalaiset pannarit :)

Saari on täynnä pieniä tyttöjä ja poikia myymässä koruja ja jokapuolella törmää myös koiriin.